Olen siitä vähän erikoinen tapaus että minä en pelkää korkeita paikkoja, suorastaan rakastan niitä! Samoin pimeä, vaikka pienenä sitä pelkäsinkin (lähinnä siksi että miulla oli ihan helkkarin vikkelä mielikuvitus, näin mörköjä heti kun valot laitettiin pois...) nykyään pimeyskin on ystäväni.
Ei minun pelkoni ovat vähän oudommat: pelkään nimittäin kanoja ja jossain määrin nukkeja hrrr! Kanapelkoani ei yleensä heti ymmärretä, etenkään kun meillä oli kanoja ympäri vuoden siihen saakka kun olin n. 17, mutta pelkoon syynä on se nokka josta olen saanut muutamankin osuman liikaa...
Nukkepelkoani puolestaan en osaa selittää... Ja en nyt siis tarkoita näitä tavallisia mollamaijoja, Barbie-nukkeja sun muita, vaan semmosia isompia. Pienenä en pitänyt yhtään nukkeanimaatioista vaan ne oli pelottavia! Eikä viime vuoden ensiapukurssilla opettajan tekemä jäynä paljoa auttanut... kokeilin simulaationukelta pulssia, ja jos se pulssi nukella ei vielä ollut tarpeeksi outoa, se nukke alkoi äkkiä köhimään! Kaverini nauroi jälkeenpäin että hyppäsin varmaan metrin taaksepäin... No vähemmästäkin! Lisäksi mallinuket voivat joskus olla tosi pelottavan aitoja, pahimmat on Lappeenrannan Sokoksella...!
Muut näkevät ne näin...
Minä näen ne näin...Kuvat Googlesta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti